IN MEMORIAM: Veli Lehtelä 1935-2020

Veli Lehtelä (vas.) parinsa Toimi Pitkäsen kanssa.

Soudun kaksinkertainen olympiapronssimitalisti, Euroopan mestari ja Henleyn regatan voittaja Veli Lehtelä kuoli kesäkuun alussa Valkeakoskella 84- vuotiaana. Yhdessä pitkäaikaisen kaksikkoparinsa Toimi ”Tommi” Pitkäsen kanssa Lehtelä on yhä kansainvälisesti menestynein soutajamme kolminkertaisen yksikkösoudun olympiakultamitalisti Pertti Karppisen jälkeen. Hän kilpaili aktiivisesti yli 15 vuoden ajan, josta suurimman osan aivan kansainvälisellä huipputasolla, kolme kertaa olympialaisissa ja kahdeksan kertaa EM-kisoissa. Arvokisamitaleja Lehtelä voitti kuusi: olympiapronssia 1956 ja 1960, Euroopan mestaruudet 1956 ja 1958 sekä EM-hopeaa 1955 ja 1961. Kansallisella tasolla hän edusti Valkeakosken Vesiveikkoja voittaen seuran riveissä lähes 30 Suomen mestaruutta ja useita Pohjoismaiden mestaruuksia. Vuonna 2009 hänelle myönnettiin ansioistaan urheilun hyväksi korkea valtiollinen Pro Urheilu –tunnustuspalkinto.

Entisessä Sääksmäen kunnassa Pirkanmaalla vuonna 1935 viisilapsisen perheen toisena lapsena syntyneen Lehtelän varhaisvuosia leimasi sota-aika. Hän oli yksi niistä 72000 suomalaislapsesta, joka talvi- ja jatkosodan aikana lähetettiin Ruotsiin turvaan sodan alta. Lehtelä oli Ruotsissa sotalapsena kahteen otteeseen Gudbyssä Tukholman eteläpuolella ja kävi siellä kaksi luokkaa koulua. Hän muisteli tätä aikaa Ruotsissa myöhemmin lämmöllä ja kävi aikuisiällä myös tapaamassa isäntäperhettään.

Koulunsa Lehtelä kävi Valkeakoskella, missä hän myös aloitti soutuharrastuksen kesällä 1953. Koskilaisten soutajien ykköstykki, Helsingin olympialaisissa kesällä 1952 perämiehellisessä kaksikossa yhdessä Veijo Mikkolaisen ja perämies Erkki Lyijysen kanssa viidenneksi sijoittunut Tommi Pitkänen työskenteli Lehtelän kanssa samassa työpaikassa kuitutehdas Säterillä.
Pitkänen pani merkille talvisin hiihtoa ja kesäisin juoksua sekä jalkapalloa harrastaneen nuoren miehen monipuolisen atleettisuuden ja kehotti tätä kokeilemaan soutua.

Ensimmäisen soutukesänsä Lehtelä vietti nelosessa, osoittautuen alusta saakka nopeasti oppivaksi ja kehityskelpoiseksi airojen kiskojaksi. Tästä huolimatta oli monille yllätys, kun uutta soutuparia omakotitalon rakennuspuuhiin ryhtyneen Mikkolaisen tilalle etsinyt Pitkänen pyysi Lehtelää kanssaan kokeilulenkille teknisesti vaativimpana veneenä pidetyllä perämiehettömällä kaksikolla keväällä 1954. 26-vuotias Pitkänen oli olympiafinalisti, EM-kävijä ja moninkertainen eri veneluokkien Suomen mestari, vasta 18-vuotias ja vain muutamia kansallisia kilpailuja urallaan soutanut Lehtelä häneen verrattuna täysi noviisi.

Nopeasti huipulle

”Tommin” ja ”Vessen”, niin kuin heidät soutupiireissä opittiin tuntemaan, ensimmäiset yhteiset aironvedot piirtyivät Lotilanjärven pintaan keväällä 1954. Loppu onkin sitten suomalaista soutu- ja urheiluhistoriaa. Erinomaisen tuntuman veneeseen omannut Pitkänen nimittäin tajusi välittömästi, että nyt oli keulapaikalle istahtanut varsinainen hiomaton timantti. ”Emme olleet tulleet kuin muutamia satoja metrejä, kun Tommi huusi ’seis’ ja lopetti soutamisen. Nuorena miehenä ja kokemattomana vetäjänä suorastaan pelästyin, että mitä monissa liemissä keitetyllä tahtimiehellä saattoi jo näin pian rannasta lähdön jälkeen olla sanottavanaan. Hän kääntyi ympäri, katsoi minua ja totesi, että nyt kulkee paatti siihen malliin, ettei ole ensi kesän Euroopan
mestaruus kaukana”, muisteli Lehtelä tätä käänteentekevää lenkkiä myöhemmin.

Ensimmäinen suuri voitto tuli kesän 1954 SM-kisoissa Porvoossa, kun Lehtelä ja Pitkänen voittivat perämiehettömän kaksikon mestaruuden majesteetillisella 18 sekunnin marginaalilla kakkosiksi tulleisiin. Lehtelä oli osoittautunut kesän mittaan todelliseksi luontaiseksi lahjakkuudeksi eikä kaksikon vedossa näkynyt merkkiäkään siitä, että tahtiairolla oli useamman tuhannen kilometrin verran enemmän kokemusta. Vessen ja Tommin tavaramerkiksi muodostunut saumaton yhteensoutu oli löytynyt heti ensimmäisenä kesänä ja pysyi sellaisena koko sen puolentoista vuosikymmenen ajan, kun he samassa veneessä istuivat. 182- senttisinä kummatkin ja kisapainossaan alle 80-kiloisina he eivät runtanneet venettä eteenpäin raa’alla voimalla ja lihasmassalla, vaan täydellisyyttä hipovalla tekniikalla, yhtäaikaisuudella ja erinomaisella vesituntumalla. Toki heiltä löytyi rutkasti myös fysiikkaa, mutta ennen kaikkea tunsivat luontaisesti, miten venettä kuljetetaan eteenpäin. He sulautuivat kaksikkonsa kanssa yhdeksi kokonaisuudeksi, mikä teki heidän vetämisestään kauniin ja vaivattoman näköistä.

Lehtelän kansainvälinen debyytti koitti elokuussa 1955 Belgian Ghentin Watersportbaanilla soudetuissa EM-kisoissa. Tuolloinhan ei vielä MM-kisoja soudettu lainkaan, vaan EM-kisat olivat samalla epäviralliset MM-kisat, joihin myös ei-eurooppalaiset venekunnat olivat tervetulleita. Näistä kisoista tulikin suomalaisen soudun laajan rintaman läpimurto kansainväliselle huipulle. Suomen nelosmiehistö Jorma Salonen – Reino Poutanen – Eero Lehtovirta – Kauko Hänninen otti pronssin ensin perämiehettömästä ja sitten perämiehellisestä nelosesta ohjaimissaan Rolf Tuominen. Suomalaisten kirkkaimmat menestyjät olivat Lehtelä, Pitkänen ja Matti Niemi, jotka nappasivat perämiehellisen kaksikon hopeaa häviten mestaruuden toisena vuonna perättäin ottaneille sveitsiläisille mestareille vain 2,3 sekuntia. Heistä Gottfried Kottman otti myöhemmin yksikkösoudun olympiapronssia Tokiossa 1964, joten millekään turhille miehille eivät koskilaiset hävinneet.

Urakkatöitä Jugoslaviassa

Lehtelä ja Pitkänen muodostivat yhdessä kahden miehen dynamon, jonka saattoi sellaisenaan heittää moottoriksi myös isompaan veneeseen. Seuraavana vuonna tapahtui juuri näin,
kun koskilaiset ehdottivat voimiensa yhdistämistä Ghentissä nelosia soutaneille Hänniselle ja Poutaselle. Dynaamisen duon käyttökelpoisuuden oli hoksannut myös soutuliiton
valmennusjohto, joka rakensi heille seuraavan vuoden Bledin EM-kisoihin järjettömyyttä hipovan kilpailuohjelman. Ykkösveneluokkansa nelosen lisäksi Vesse ja Tommi nimittäin ilmaantuivat kilpakumppaniensa hämmästykseksi lähtöviivalle myös perämiehettömässä kaksikossa, perämiehellisessä kaksikossa ja kahdeksikossa.

Suomalaiset voittivat samana aamuna soudetuista alkueristä kolme ja vain viimeisessä eli kahdeksikossa tie nousi helteisellä Bled-järvellä pystyyn. Tällaista alkuerien triplavoittoa ja kahdeksan kisakilometrin aamupäivää ei oltu koskaan ennen EM-kisoissa nähty eikä nähty koskaan sen jälkeenkään. ”Luojan kiitos”, tunnusti Lehtelä myöhemmin ajatelleensa kahdeksikon finaalipaikan jäätyä haaveeksi. Kaikkien veneluokkien finaalit soudettiin nimittäin nekin samana päivänä ja jo yksi kahden kilometrin soutukilpailu ajaa urheilijan hämärän rajamaille, kahdesta tai kolmesta puhumattakaan.

Suomalaisen siihenastisen soutuhistorian suurin menestys tulikin sitten heti finaalipäivän ensimmäisessä lähdössä eli nelosessa, jossa perämiehenä toimi Lehtelän ja Pitkäsen
luottomies kaksikosta eli Matti Niemi. Koska palkintojenjakoseremoniat suoritettiin tiukalla aikataululla lähtöjen välissä, tarkoitti se koskilaisille ip-kaksikon jäämistä kokonaan väliin, kun kahden kilometrin päähän lähtöpaikalle ei olisi enää helikopterikyydilläkään ajoissa ehtinyt. Koska he olivat soutaneet alkuerissä koko joukon nopeimman ajan, voi heidän jossitella menettäneen tässä todennäköisen mitalin, kenties mestaruudenkin. Perämiehellisen kaksikon lähtöviivalle he ehtivät, mutta sen verran olivat päivän askareet jo voimia verottaneet, että he putosivat mitalikamppailusta hiuksenhienosti neljänsiksi.

Kauluspaidat, lainaruuhet ja olympiamitali

Soutukausi 1956 jatkui vielä marraskuussa Melbournen olympialaisissa, jonne Suomen nelonen lunasti paikan Euroopan mestaruudellaan. Kun näin pitkälle reissulle lähdettiin, päätettiin sielläkin osallistua kahteen lähtöön eli vedettiin molemmat neloset. Kovin hääppöisesti eivät kisat lähteneet liikkeelle, kun ensimmäisenä päivänä tuloksena oli kaksi alkuerien viimeistä
sijaa hitaimmilla ajoilla. Lainaveneet olivat vanhoja, painavia ja tehty selkeästi suomalaisia raskaammille soutajille. Kun hankaimia ei saatu viritetyksi riittävän alas, vetokorkeus jäi liian ylhäälle eikä vauhti ollut lainkaan sitä, mihin Bledissä oli omalla veneellä pystytty. Eroa erävoittoon tuli perämiehettömässä yhdeksän ja perämiehellisessä peräti 19 sekuntia.

Perämiehettömässä nelosessa suomalaisten tie katkesi keräilyissä, kun jatkopaikan vei lopulta pronssia soutanut Ranska 11 sekunnin erolla sinivalkoisiin. Perämiehellisessä sen sijaan paikka välierissä tuli, kun Brasilia kukistui 16 sekunnilla. Brasilian kisaurakan päättyminen osoittautui suomalaisille todelliseksi onnenpotkuksi, sillä he saivat näiltä huomattavasti lainaruuheaan
paremman nelosen lainaksi lupaamalla pakata sen huolellisesti kuljetuslaatikkoon kisojen jälkeen. Kun alle saatiin kunnollista kalustoa, pääsivät hallitsevat Euroopan mestarit näyttämään todellisen tasonsa.

Välierissä suomalaiset sitten pudottivatkin alkuerävoittajan Yhdysvallat ja vuoden 1955 EM-voittajat alkueräkakkosen Neuvostoliiton, jotka vielä pari päivää aiemmin olivat vetäneet huomattavasti heitä kovempaa. Vauhti oli nyt aivan toista luokkaa, sillä brassien vene oli kilometrin matkalla 7-10 sekuntia ensimmäistä nelosta nopeampi. Finaalissa suomalaiset kävivät koko kahden kilometrin matkan ankaraa keulapallotaistelua kotijoukkue Australian kanssa, mutta onnistuivat tekemään näihin loppukirissä 0,2 sekunnin eron. Suomalainen soutu oli ottanut toisen olympiamitalinsa Helsingin kotikisojen nelospronssin jatkeeksi.

Melbournen olympiamatka jäi soutajien mieliin muustakin kuin mitalista. Tuohon maailmanaikaan matkustaminen toiselle puolelle maapalloa oli hidas ja monimutkainen operaatio, jossa ehdittiin tehdä monia välilaskuja ja matkan varrella yöpymisiä ennen perille pääsyä. Aikaa vietettiin mm. Havaijin ja Fidzin eksoottisissa maisemissa. Soutajien harjoitus- ja kilpailuasut saapuivat logistisista kommelluksista johtuen Lake Wendoureen rantamille vieläkin hitaammin, minkä vuoksi soutajiemme oli päiväkausia treenattava kauluspaidoissa ja alushousuissa.

Soututaidetta ip-kaksikossa

Melbournen jälkeen Lehtelä suuntasi suorittamaan varusmiespalvelustaan Porin Prikaatiin, mikä vaikeutti yhteisharjoittelua Valkeakoskella asuneen Pitkäsen kanssa. Duisburgin EM-kisoissa samana kesänä he sijoittuvat perämiehellisessä kaksikossa kuudensiksi perämiehenään
Erkki Laaksonen. Seuraavana vuonna pari oli taas tutussa iskussa, mikä tuotti Puolan Poznanista suomalaisen soudun toisen Euroopan mestaruuden, tällä kertaa perämiehettömässä kaksikossa. Taakse jäivät mm. tulevat nelosen olympiavoittajat Gerd Cintl ja Horst Effertz Saksasta. Lehtelä ja Pitkänen ovat edelleen ainoat enemmän kuin kahdessa veneluokassa arvokisamitaleja ottaneet suomalaissoutajat.

1950-luvun loppuvuosina Lehtelä ja Pitkänen nousivat selkeästi Suomen ykkössoutajiksi niin teknisesti kuin fyysisestikin. Vuoden 1959 EM-kisoissa Ranskan Maconissa mitalimenestys olisi saattanut saada jatkoa, mutta sillä kertaa vauhti jäi arvoitukseksi, kun homma tyssäsi airon
katkeamiseen alkuerässä. Heidän kaksikkovauhtinsa oli joka tapauksessa maan sisäisissä kilpailuissa vuosikaudet aivan omaa luokkaansa, ja siksi Rooman syyskuun 1960
olympialaisista menestystä lähdettiin hakemaan nimenomaan perämiehettömällä kaksikolla.
Jättipotti oli enemmän kuin lähellä, sillä koskilaiset lähtivät vielä viimeiselle 500 metrille veneenmitan johtoasemasta, mutta joutuivat rajussa loppukiritaistossa taipumaan
Neuvostoliitolle 1,79 sekunnilla ja Itävallalle 0,11 sekunnilla. Olympiavoiton karkaaminen viimeisellä parilla sadalla metrillä otti koville ja pronssi oli laiha lohtu, jota ei Pitkäsen kuuluisa
huumorintajukaan onnistunut pitkään aikaan kirkastamaan. Jossiteltavaa jätti erityisesti finaalin heikko startti, jonka seurauksena suomalaiset olivat vasta kuudensina ensimmäisen 500 metrin jälkeen, peräti seitsemän sekuntia johtavaa Neuvostoliittoa jäljessä. He onnistuivat kuromaan eron kiinni vetämällä kisan keskimmäisen tonnin erittäin kovaa, mutta tämä tietysti verotti loppukiriä. Lehtelä kuvaili myöhemmin jalkojensa olleen viimeisillä sadoilla metreillä jo niin hapoilla, että hänellä oli suuria vaikeuksia päästä kunnolla edes alkuvetoasentoon.

Revanssin ja balsamia haavoille Lehtelä ja Pitkänen saivat seuraavana vuonna legendaarisesta Henleyn kuninkaallisesta regatasta, jossa menestyminen anglosaksisessa soutumaailmassa rankataan lähes olympia- ja MM-mitalien voittamisen veroiseksi suoritukseksi. Kahden radan pudotuskilpailuna käytävän kisan yksi arvostetuimmista lähdöistä on perämiehettömien
kaksikkojen vuodesta 1850 saakka kilpailtu Silver Goblets & Nickalls’ Challenge Cup. Arpaonni heitti koskilaisia vastaan heti ensimmäiseen starttiin Rooman olympiavoittajat Neuvostoliiton Valentin Boreikon ja Oleg Kolovanovin. Lehtelä oli pari tuntia lähtöä ennen saanut tietää, että hänelle oli Suomessa syntynyt tytär, mikä siivitti parin tavallistakin kovempaan lentoon.

Tällä kertaa neuvostoliittolaiset eivät päässeet kovallaan startillaan yllättämään, vaan Lehtelä ja Pitkänen nappasivat heti alusta parin veneenmitan kaulan, minkä pitivät taistellen koko 2100 metrin kilpailumatkan ajan. Tämän jälkeen urakka helpottui, koska muut vastustajat eivät olleet lähellekään olympiavoittajien tasoa. Finaalissa he voittivat vastaansa asettuneen Nottinghamin
yliopiston maineikasta soutuseuraa edustaneen brittiparin ylivoimaisesti ja kilpailupöytäkirjaan eroksi kirjattiin ”easily”. Tämä on yhä edelleen Henleyn regatan 180-vuotisen historian ainoa suomalaisvoitto. Silver Gobletsin voittajien historiallinen nimilista kertoo omaa kieltään siitä, kuinka kovassa seurassa suomalaiset ovat: Steven Redgrave, Matthew Pinsent, Andy Holmes,
Hamish Bond, Eric Murray…

Lehtelän ja Pitkäsen soudusta Henleyllä löytyy pätkiä värifilminä YouTubesta. Suoritus henkii dominoivuutta ja totaalista välineen hallintaa. Tahti on korkea, kiinniotot napsahtelevat veteen juuri oikea-aikaisina ja terävinä, vene liukuu eteenpäin vastustamattomasti ja tasapainoisesti kuin juna kiskoilla. Soutajat suorittavat liikkeensä toistensa täydellisinä peilikuvina juuri
niin kuin huippuunsa hiotussa kaksikkosoudussa kuuluukin. Parhaimpiinsa pukeutuneet yläluokkaisten englantilaisseurapiirien edustajat, joita Henleyn regatassa on aina saapuvilla suuret määrät, eivät olisi voineet toivoa parempaa huippusoudun näytöstä kuin minkä heille tuona aurinkoisena kesäpäivänä tarjosivat pohjoisen Suomen vaaleat ja jäntevän lihaksikkaat mestarit.

Kolmas olympiafinaali ja uran viimeiset vuodet

Henley jäi Vessen ja Tommin viimeiseksi suurvoitoksi kansainvälisillä vesillä. Samana kesänä tuli vielä ip-kaksikon EM-hopeaa Prahasta, missä taakse jäivät mm. hollantilaiset Ernst Veenemans ja Steven Blaisse, myöhemmät Tokion olympiahopeamitalistit. Prahan hopea jäi Lehtelän ja Pitkäsen viimeiseksi arvokisamitaliksi. Toki suomalaiset vielä tämänkin jälkeen vauhtinsa puolesta lukeutuivat veneluokkansa ehdottomaan kansainväliseen eliittiin. Heinäkuussa 1963 tuli Pohjoismaiden mestaruus Tampereen Kaukajärvellä, jossa koskilaiset näyttivät muille tahdinpidon mallia pitämällä vetotiheyden koko kahden kilometrin matkan neljässäkympissä. Helsingin Sanomien kuvaus voittosoudusta oli lennokas ja mahtipontinen:

”Seuraavassa lähdössä oli kuitenkin kotivoitto itsestään selvä. Toimi Pitkänen ja Veli Lehtelä soutelivat rauhallisesti lähtötelineille Kaukajärven toiseen päähän, mutta lähtömerkki sai aivan ihmeellistä eloa valkeakoskelaisiin. Yli 50 vedon minuuttivauhdilla Veli ja Toimi pärskyttivät vettä. Siniristilapaiset airot kiidättivät Euroopan mestareitten linjakasta venettä hirmuvauhdilla. Ainoastaan tanskalaiset pysyivät jollain tavalla vauhdissa mukana, mutta tasaista 40 vedon tahtia kiskoen Lehtelä ja Pitkänen uusivat 4 vuoden takaisen, tanskalaisille vain välillä lainassa olleen mestaruuden.”

Saman kesän EM-kisoissa Kööpenhaminassa koskilaiset jäivät ensimmäistä kertaa B-finaaliin sijoittuen seitsemänsiksi. Vuoden 1964 EM-vesillä Amsterdamissa he palasivat A-finalisteiksi ottamalla kuudennen sijan, mikä varmisti valinnan Tokion olympialaisiin. Veneluokan valta oli kuitenkin vaihtumassa ja uudet miehet nousemassa kärkeen ja Rooman voittajat Boreyko ja
Konovalov jäivät kauas finaalipaikasta. Suomalaisten onnistui taistella tiensä keräilyerien kautta finaaliin, jossa he esittivät tavaramerkikseen muodostuneen erittäin ripeän startin vetämällä alussa yli 50 vedon minuuttitahdilla.

500 metrin jälkeen Lehtelä ja Pitkänen johtivat kisaa ja olivat vielä tonnillakin kolmansia vain 0,61 sekuntia kärkeen nousseita kanadalaisia perässä, mutta sen jälkeen tuli noutaja. Kun ensimmäinen kilometri oli heiltä taittunut aikaan 3:42,61, meni jälkimmäiseen peräti 4:23,13. Havaittuaan mitalivauhdin liian kovaksi vanhat mestarit eivät enää jaksaneet syttyä taistelemaan pelkistä sijoituksista. Lopputuloksena oli kuitenkin olympialaisten kunniakas kuudes sija. Lehtelä on Pertti Karppisen ohella ainoa kolme kertaa olympiafinaalissa mukana ollut suomalaissoutaja. Pitkäsellä finaalipaikkoja on vielä yksi enemmän. Huomionarvoista on sekin, että Lehtelä ja Pitkänen pitivät kahdessa olympiafinaalissa johtopaikkaa hallussaan, vaikka voittoa ei lopulta tullutkaan.

Tokiossa Pitkänen oli jo 36-vuotias ja Lehteläkin kahdenkymmenenyhdeksän. Takana oli vuosikymmen tiukkaa treeniä ja kilpailua kansainvälisellä huipputasolla. Niin olympialaiset kuin EM-kisatkin oli tullut nähtyä useaan otteeseen ja menestystäkin niistä kertynyt kuuden mitalin verran. Kun molemmilla oli urheilun ulkopuolella perhe ja työ, alkoi suurin kipinä pikkuhiljaa
sammua. Harjoittelun määrä ja intensiteetti eivät Tokiota seuranneina vuosina enää olleet samaa luokkaa kuin ennen, vaikka vauhti edelleen lujaa olikin.

Kesällä 1965 nähtiin Helsingin soutustadionilla ensimmäistä kertaa sellainen kotimainen kisa, jossa Vesse ja Tommi jäivät ip-kaksikossa kakkosiksi. Tämän uroteon tekivät nuoret paraislaiset Stig Eriksson ja Harri Vainio, jotka samalla ottivat itselleen paikan Suomen edustajina PM-kisoissa. SM-kisoissa koskilaiset ottivat kuitenkin kruunun takaisin itselleen, mutta menettivät
sen seuraavana kesänä Kauko Hänniselle ja Pekka Sylvanderille. Heidän kanssaan Lehtelä ja Pitkänen vielä kamppailivat olympiaedustuksesta vuoden 1968 Meksikon kisoissa, mutta joutuivat taipumaan kakkosiksi, minkä jälkeen Pitkänen ilmoitti soutujen olevan omalta osaltaan soudettu. Lehtelä jatkoi kilpailemista vielä vuoteen 1971 saakka voittaen useamman Suomenmestaruuden itselleen eksoottisessa pariairokaksikossa Martti Mikkolaisen kanssa.

Ikuiseen auringonpaisteeseen

Aktiiviuransa jälkeen Lehtelä pysyi tiiviisti mukana soudussa ja oli tuttu näky Valkeakosken Lotilanjärven rannalla harjoituksissa ja kilpailuissa. Hän jatkoi jo oman aktiiviuransa
loppuvuosina aloittamaansa nuorempien kykyjen valmentamista ja jakoi neuvoja lajin kansainvälisen tason vaatimuksista kaikille niitä halunneille. Myös tiedotusvälineet
kääntyivät mielellään Lehtelän puoleen kaivatessaan huippusoudun asiantuntijaa. Soutuväen nuoremmalle osalle hän tuli tutuksi pitkäaikaisena Tampereen Kaukajärven kansainvälisten soutujen selostajana. Lajiin kohdistuvan mielenkiinnon jatkumisen takasi myös poika Jorman (s. 1963) soutu-ura, joka eteni aina MM-kisoihin ja olympialaisiin saakka. Vessen lopettamisen jälkeen kuluneet vuosikymmenet ovat oikeastaan vain entisestään kirkastaneet hänen
saavutustensa suuruutta osoittaessaan, kuinka kova saavutus Suomesta käsin on lajin huipulle nousta. Olympiamitalistien kerho on hänen jälkeensä saanut vain kolme uutta suomalaista jäsentä eikä MM-mitalistejakaan ole tullut kuin seitsemän. Pertti Karppisen ohella Lehtelä ja Pitkänen ovat ainoat suomalaiset moninkertaiset olympiamitalisoutajat.

Kun Lehtelä 1971 vetäytyi souturadoilta, merkitsi se suomalaisen soudun ensimmäisen kultakauden päättymistä. Muut 1950- ja 1960-lukujen mitalistit olivat lopettaneet jo aiemmin. Hämmästyttävän nopeasti lajissa huipputasolle noussut Lehtelä oli todennäköisesti tämän sukupolven kaikkein lahjakkain soutaja. Harjoitusmetodit olivat hänen aikanaan hyvin toisenlaisia kuin nykyään. Kilometrejä vesillä tuli huomattavasti vähemmän kuin nykyhuipuilla, 700-1000 kilometriä vuodessa, ja pitkien peruskestävyyslenkkien sijaan tehtiin paljon korkean intensiteetin intervalliharjoittelua. Kun talvisin ei etelänleireillä käyty, nousi oheisharjoittelun osuus väkisinkin suureksi. Voimaharjoittelu tapahtui lapion, sahan, kirveen tai petkelen varressa. Koko elämäntapa oli erilainen ja hyötyliikuntaa tuli paljon nykyistä enemmän, eli kokonaiskuormaa kyllä oli, vaikka soutukilometrejä ei loputtomasti tullutkaan. Vesillä koneesta otettiin irti kaikki ja vähän enemmänkin, mistä kyvystä varsinkin Lehtelä oli kuuluisa.

Perämiehettömässä kaksikossa on melkoinen temppu vetää kahden kilometrin kilpailumatka puisella veneellä, lusikkamallisilla tai niitä edeltäneillä pitkälapaisilla puisilla airoilla sekä teräksisillä tai alumiinisilla rimahankaimilla seitsemään minuuttiin. Lehtelältä ja Pitkäseltä se onnistui monesti. He olivat suomalaisen soudun suurimmat uranuurtajat, jotka toivat maamme
menestyslajien kirjoon täysin uuden tulokkaan ja osoittivat, että pitkien talvien pohjoisessa maassakin voidaan soutaa todella lujaa. He kannustivat esimerkillään kaikkia suomalaissoutajia eteenpäin ja toimivat nuoremmille sukupolville kullanhohtoisina idoleina, joita ihailla ja seurata. ”He olivat meille nuoremmille tärkeitä esikuvia, hyvällä huumorilla varustettuja reipashenkisiä
kavereita, jotka todella osasivat pistää veneen liikkeelle. Haaveilin voivani joskus olla edes vähän niin kuin he ja menestyä, mutta en olisi ikinä uskonut pystyväni ohittamaan heitä saavutuksissa”, on Pertti Karppinen muistellut.

Veli Lehtelän sydän sykki soudulle loppuun saakka. Hän kertoi mielellään vanhoista ajoista ja teki sen elävällä ja mieleenpainuvalla tavalla. Hän oli positiivinen ja lämmin ihminen, joka aina käyttäytyi kunnioittavan kannustavasti kaikkia soudun harrastajia kohtaan. Omiin saavutuksiinsa hän suhtautui nöyrästi ja kiitollisena kaikesta siitä, mitä oli päässyt maailman souturadoilla kokemaan. Hänen viimeiset vuotensa eivät olleet helppoja. Ikä toi mukanaan monenlaisia terveysongelmia ja sitä kautta elämänpiiri pieneni. Vaikein isku tuli syksyllä 2017, kun glaukooma vei näön. Periksi hän ei kuitenkaan antanut, sillä se olisi ollut täysin hänen luonteensa vastaista. ”Jos mä ruikuttamaan rupean, se ei auta mua yhtään. Tähän on sopeuduttava”, hän totesi joulukuussa 2018 Ilta-Sanomien Juha Kanervalle antamassaan haastattelussa. Näkönsä mentyä hän palasi mielessään usein niihin Havaijin ja Fidzin upeisiin maisemiin, jotka oli päässyt ensimmäisellä olympiamatkallaan vuonna 1956 näkemään.

Kesäkuun 2020 alussa tulleesta aivoverenvuodosta Veli ei enää toipunut. Hän oli viimeinen ajasta ikuisuuteen siirtynyt 1950- ja 1960-lukujen mitalistisukupolven soutaja. Ainoana on jäljellä Melbournen pronssinelosen perämies Matti Niemi, jonka komennossa Vesse ja Tommi voittivat myös kaksikon EM-kultaa ja hopeaa vuosina 1955-1956. Vessen ja kumppanien suoritukset tuottivat valtavasti iloa suomalaisille urheilun ystäville sotaa seuranneina vuosikymmeninä, joita leimasi ankara  työnteko ja nousu aineellisesta puutteesta kohti kehittyvää hyvinvointivaltiota. Suomalaisen soutuväen muistoissa ja Suomen urheiluhistorian sivuilla heidän veneensä jäävät ikuisesti kiitämään halki Ghentin, Ballaratin, Poznanin, Albanon ja Thamesin kesäisen auringonpaisteen kultaamien aaltojen.

Markku Jokisipilä